Kuten kaikista vakavista filosofisista suuntauksista, myös tästä on vaikea saada tietoja. Vieläkin vaikeampaa tätä on ymmärtää. Ja kaikkein vaikeinta on oppia hallitsemaan tätä, onko se ylipäätään edes mahdollista, voi hyvällä syyllä kysyä. Tässä ei kylläkään pitäisi olla mitään yllättävää. Ajattelu on näinä päivinä mutkikasta puuhaa, historia on kovaa kuin arki, uusi tekniikka hankalaa ja panokset kasvavat kaiken aikaa. Eikä tieto siitä, mitä filosofian kaikkein pyhimmässä kulloinkin tapahtuu, kantaudu ulkomaailmaan.
Joonas on alkanut naputella luukkuja kiinni, niinkuin hylätyssä talossa. Se on vain se näköalattomuus. Ei halua enää mennä marjaan, sieneen, uimaan, pyöräileen. Ei halua avata luukkuja lisää, vaan sulkee loputkin. Kaikki tuntuu menevän pieleen. Sadekin lannistaa.
Pihalla kasvaa kuitenkin vuodesta toiseen lannistumaton omenapuu. Sen rungon ovat citykanit vuosia sitten järsineet ympäri ja niin korkealle kuin ylsivät.
Kirjojakaan hän ei enää osta, mikä tuntuu oudolta, hän ei käy enää facebookissa. On kuin kaikki siteet maailmaan olisivat yksi toisensa jälkeen katkenneet ja hän on irti kaikesta mistä hän oli osana ollut. Se varmaan tuntui jonkinlaiselta uudelta alulta. Hän oli uteliain ihminen mitä olen koskaan nähnyt.
Mikä oli se tuho joka oli pyyhkäissyt kaiken ylitse? Miksi hän sulki luukut, joita monet ihmiset eivät avaa koskaan.
Kaupunki yskähteli uuteen päivään. Mihin hän pyrki? Oliko hän aluksi päättänyt sulkea vain muutaman luukun, oliko ajatus alkanut viehättää häntä yhä enemmän.
Hän oli hiihtänyt isänsä kanssa Paloheinässä. Isä oli neuvonut aina ja näyttänyt, kuinka oikeasti pitäisi hiihtää. Isä vain valitti sitä, ettei hän voinut oikein kunnolla näyttää,  koska hänen hartiansa olivat jo niin jäykät.

Hän tuli sisään ja kirjoitti tämän tarinan ensimmäiset sanat.

Alkuun